WACC / mikä on julkisen palvelun journalismin rooli nykyään?

21 Toukokuu 2018 Mikä on julkisen palvelun journalismin rooli tänään?

Posted at 10: 54hin Media Developmentbywacc_kn


poliisipäällikkö Suleiman Kova vastaa ja puhuu medialle Dar es Salaamin rakennuksen romahduksen lähellä vuonna 2013. Kuva: Muhammad Mahdi Karimhttps: / / www.micro2macro.net

julkisen palvelun journalismilla tarkoitetaan tyypillisesti uutisointia, joka edistää tai kehystää keskustelua yhteisistä asioista. Toimittajat pitävät tällaista uutisointia suuressa arvossa ja vertaavat sitä vähemmän erottuviin uutisoinnin muotoihin.

siinä missä puoluekierre pyrkii poliittiseen tehokkuuteen ja kuluttajauutisiin markkinoilla tehtyjen päätösten optimoimiseksi, julkisen palvelun journalismi väittää tarjoavansa kansalaisille tietoa, jota tarvitaan perustellun mielipiteen muodostamiseen yhteistä etua koskevista asioista. Toimittajat pitävät tällaista raportointia demokraattisen itsehallinnon keskeisenä tukipilarina, koska he raportoivat ”ilman pelkoa tai suosiota” julkisesti tärkeistä asioista.

Länsi-Euroopassa ja Pohjois – Amerikassa – alueilla, jotka toimivat tämän esseen ensisijaisina kiintopisteinä-julkisen palvelun raportoinnin ihanne syntyi keskellä journalismin ammattimaistumista 1900-luvulla. Vaikka tämä omaksui eri muotoja eri paikoissa, kaikissa niissä journalismi tuli maksettu ammatti erottuva rutiinit ja normit. Yksi keskeinen normi oli ajatus siitä, että toimittajien pitäisi osallistua ”yleisön” eikä jonkin suppeamman osan toimintaan.

tällä normilla pyrittiin erottamaan journalismi muista tuon ajan nousevista ammateista. Esimerkiksi suhdetoiminnan katsottiin toimivan tiettyjen etujen, ei suuren yleisön, puolesta. Historiallisesti tämä normi erotti myös ammattijournalismin 1800-luvun edeltäjästään, jolloin journalisteja oli olemassa lähinnä poliittisten puolueiden tai yleisten poliittisten suuntausten etujen ajamiseksi. Tuohon aikaan joukkotiedotusvälineiden tukijat olivat yleensä juristeja, poliitikkoja ja muuta yhteiskunnallista eliittiä, jotka eivät luottaneet journalismiin elantonsa tekemisessä.

alusta alkaen julkisen palvelun raportoinnin ihanteeseen liittyi kysymyksiä siitä, mikä lasketaan yhteistä etua koskevaksi asiaksi. Syrjäytyminen sukupuolen, luokan, rodun, etnisyyden ja muiden sosiaalisten erojen perusteella oli toistuvaa. Esimerkiksi Yhdysvalloissa julkisen palvelun raportoinnin pääpalkinto-Pulitzer-komitean vuosittain jakama” Public Service ” – Raportointipalkinto meni sukupuoliraportoinnille ensimmäisen kerran jo vuonna 1991.

vastaavia historiallisia anekdootteja voidaan piirtää myös muista maista. Kaikki korostavat sitä, että yhteisen huolenaiheen määritelmät, joihin julkisen palvelun raportoinnilla pyritään, eivät ole vapaasti kelluvia eivätkä ajattomia. Sen sijaan ne heijastavat ja muokkaavat valtasuhteita tietyn yhteiskunnan sisällä tiettynä ajankohtana.

kuitenkin julkisen palvelun raportoinnin ihanne korostaa tärkeää kansalaistavoitetta: että demokraattista päätöksentekoa voidaan informoida raportoimalla, joka auttaa kansalaisia harkitsemaan julkista toimintaa tavoilla, joita ei voida pelkistää taloudelliseksi vallaksi tai yhteiskunnalliseksi asemaksi ja jotka näin ollen viestivät erilaisista yhteiskunnallisista eroista. Se on ihanne toiselta aikakaudelta, ja vieläpä kiistelty sellainen. Sillä on kuitenkin myös jatkuva merkitys sosiaalisen integraation ja päätöksenteon foorumina. Miten meidän pitäisi ajatella julkisen palvelun journalismin roolia tänä päivänä?

julkisen palvelun journalismi tänään

journalismi tänään on olemassa kontekstissa, jossa koko yhteisen huolen käsite kyseenalaistetaan. Monissa maissa konservatiivisten aktivistien hyvin rahoitetut toimet tarjoavat yleisölle vaihtoehtoisia uutislähteitä, jotka viljelevät epäluottamusta valtamediassa, sekä julkisia instituutioita ja asiantuntijoita, joihin he luottavat julkisen palvelun uutisten tuottamisessa. Yleisemmin polarisaatio johtaa ryhmät sekä vasemmalla että oikealla, joilla on erilaiset arvosuuntaukset, ottamaan vaarin vain uutisista, jotka vahvistavat olemassa olevia oletuksia.

digitaaliteknologia kärjistää näitä jakolinjoja edistämällä kaikukammioiden vahvistamista ja levittämällä samalla disinformaatiota ja sensaatiohakuisia uutisia. Tällaiset uutiset ovat vastoin julkisen palvelun normeja, ja ne kiertävät osittain johtuen digitaalisista mainosmalleista, jotka palkitsevat liikennemääriä laadun sijaan. Tässä yhteydessä ajatus yhteistä etua koskevista asioista raportoimisesta, jotta niihin voidaan soveltaa rationaalis-kriittistä mielipiteenmuodostusta, näyttää horjuvan maailmassa, joka koostuu erillisistä kysymys-areenoista, joista kukin hakee omaa kriittistä massaansa.

tätä ongelmaa pahentaa monien uutistoimistojen epävarma taloudellinen tilanne. Tämä koskee erityisesti Pohjois-Amerikkaa ja Länsi-Eurooppaa. Vaikka ongelma vaihtelee maasta toiseen, peruskysymykset näyttävät olevan: 1) että uutisvaihtoehtojen laajentaminen – mukaan lukien mahdollisuus yksinkertaisesti virittäytyä kokonaan uutisista – jättää monet uutisorganisaatiot hupenevan yleisömäärän; ja 2) Jopa ne, jotka kokevat yleisökasvun kamppailevat muuntaakseen nämä yleisöt taloudellisiksi tuloiksi. Kaupalliselle medialle nämä tulot ovat ensisijaisesti Googlen ja Facebook-yhtiön kaltaisten suurten internet-yhtiöiden kaappaamia. Samaan aikaan monien julkisten yleisradioyhtiöiden toimintabudjetteja leikataan valtion menoleikkausten keskellä.

ei ole yllättävää, että irtisanomiset ovat johtuneet näistä olosuhteista laajalti. Palkallisten journalististen työpaikkojen määrä Yhdysvalloissa on kymmenen viime vuoden aikana vähentynyt yli kolmanneksella. Luvut ovat lievempiä Länsi-Euroopassa, jossa säädökset eriasteisesti puskuroivat uutistoimistoja vaikeassa taloustilanteessa. Esimerkiksi Palkkatyö on vähentynyt Ranskassa huomattavasti vähemmän samassa ajassa, mikä johtuu osittain siitä, että Ranskan hallitus on kaksinkertaistanut uutistoimistoille antamansa suoran tuen määrän, ja osittain siitä, että työlainsäädäntö tekee lomautuksista uutistoimistoille vaikeita. Nämä toimet vaikeuttavat kuitenkin myös nuorten toimittajien pääsyä alalle, mikä herättää kysymyksiä siitä, kuka vastaa julkisen palvelun raportoinnista tulevaisuudessa.

kaikki nämä muutokset selvästi muokkaavat uutisorganisaatioiden kykyä tuottaa julkisen palvelun journalismia. Resurssien väheneminen rajoittaa toimittajien mahdollisuuksia käyttää aikaa ja energiaa tämäntyyppiseen raportointiin. Ne myös rajoittavat näitä kykyjä epätasaisesti keskittymällä yhä suurempaan osaan journalistisista työpaikoista mediakaupungeissa (esim.Lontoo, Pariisi, New York) ja jättämällä valtavat määrät maata vähemmälle huomiolle. Tämä puolestaan muuttaa koko ajatusta siitä, mitä pidetään julkisena palveluna. Esimerkiksi taloustieteilijä James Hamilton on osoittanut, että journalistipalkinnot keskittyvät Yhdysvalloissa yhä enemmän muutamille eliittiuutisille. 1990-luvulla viiden uutistoimiston osuus kaikista merkittävistä journalistipalkinnoista oli 30 prosenttia. Nyt luku on noussut lähes 50 prosenttiin. Näiden muutosten vuoksi on epätodennäköisempää, että uutisointi valtakunnallisten uutismedioiden toimivaltaan kuulumattomista asioista tulee julkiseen tutkaan.

yksi mahdollinen vastaus kysymykseen julkisen palvelun raportoinnin tulevaisuudesta on siis se, että sen tarjoaman sanan ”julkinen” merkitys muuttuu. Se keskittyy entistä enemmän uutisointiin, joka kiinnostaa yleisöä, joka on koulutetumpaa ja varakkaampaa kuin kantaväestö. Nämä yleisöt – jotka ovat jakautuneet erilaisiin poliittisiin leireihin-voivat jakautua poliittisesti puolueellisiin uutissivustoihin. Tai julkisen palvelun journalismi voisi muodostaa taustakulttuurisen viittauksen ammattieliitille (esim. ”luitko tuon Financial Timesin artikkelin?”).

näissä mielessä julkisen palvelun raportointi näyttää paljolti samalta kuin 1800-luvun journalismi, jonka ammattijournalismi pyrki syrjäyttämään: yhteiskunnallisen eliitin tuottamana ja sitä varten erilaisten poliittisten ja luokkasuuntausten palveluksessa. Muu yleisö saa joko räikeän puolueellista pyöritystä, voitontavoittelua tai sitten ei uutisia ollenkaan.

osallisuus ja syrjäytyminen

tällainen kehitys on tyypillisesti rajattu syrjäytymiseen. Yksityishenkilöitä ja ryhmiä – eli niitä, joilla on vähemmän koulutus – ja talousresursseja-ei enää oteta mukaan julkisen palvelun raportointiin. Tämä on tärkeä keskustelu, joka usein pyörii taloudellisten toimenpiteiden ympärillä, joilla voidaan vahvistaa julkisen palvelun journalismia. On todellakin olemassa toimenpiteitä, joilla voidaan korjata tämän ongelman näkökohtia. Erilaiset valtion tukimuodot – yhdistettynä journalistisen itsemääräämisoikeuden takaaviin toimenpiteisiin-voivat tarjota ja joskus tarjoavatkin rahaa, jonka avulla toimittajat voivat tavoitella julkisen palvelun tarjoamista.

mutta näiden keskustelujen alla vaanii perusteellisempi kysymys. Julkisen palvelun journalismin ihanne syntyi aikana, jolloin toimittajat saattoivat perustellusti väittää puhuvansa ”yleisölle”ja sen puolesta. Huolimatta kaikista tällaisten väitteiden mukanaan tuomista poissulkemisista, tällaiset lausunnot olivat mahdollisia osittain siksi, että vallalla olevasta yhteiskuntajärjestyksestä vallitsi Hiljainen yksimielisyys, josta journalismi raportoi.

tämä yhteiskuntajärjestys muun muassa lupasi kansalaisille, että kova työ johtaisi meritokraattiseen liikkuvuuteen ja että eriasteiset (paikalliset, kansalliset) yhteisöt elättäisivät heidät. Klassiset julkisen palvelun raportointimuodot nostavat arvostusta juuri siksi, että ne korostivat tällaisten normien noudattamatta jättämistä (esim. korruptiosta raportoiminen kuvittelee itsensä paljastavan meritokratian epäonnistumisen; köyhyydestä raportoiminen kiinnittää huomion yhteisön jäsenten hoidon laiminlyönteihin).

ei tarvitse katsoa kauas nähdäkseen, että tällainen yhteiskuntajärjestys – tai tarkemmin sanottuna käsitys sen tehokkuudesta-on hajonnut. Deindustrialisaatio on johtanut monien työpaikkojen menetyksiin ja niiden korvaamiseen matalapalkkaisilla ja epävarmoilla työmuodoilla. Hallituksen leikkaukset merkitsevät monissa maissa vähemmän sosiaalipalveluja ja niiden korvaamista markkinaehtoisilla palveluilla (esim.Yksityiset eläketilit). Julkisen palvelun raportointi voi kertoa ja joskus tapahtuukin, mutta yleisö tuskin järkyttyy kuullessaan niistä.

julkisen palvelun journalismin parempi rahoitus ei ratkaise tätä syvempää kysymystä. Kyse ei ole pelkästään siitä, että jotkut kansalaiset jäävät julkisen palvelun raportoinnin ulkopuolelle, vaan siitä, että he lakkaavat uskomasta siihen yhteiskuntajärjestykseen, johon se perustuu. Hyvin alhainen luottamus journalismiin-monissa maissa alhaisin sen jälkeen, kun mielipidetutkijat alkoivat esittää tätä kysymystä – on vain yksi osoitus tästä suuremmasta uskon menetyksestä. Tällaisissa oloissa toimittajat eivät voi vain palata tosiasioihin tai yleiseen etuun puolustaakseen väitteitään, koska juuri niiden perustana olevan yhteiskuntajärjestyksen pätevyys kyseenalaistetaan.

tähän syvempään ongelmaan ei ole välitöntä tai ilmeistä vastausta. Sen sivuuttavat suurimmaksi osaksi toimittajat ja kommentaattorit, jotka keskittyvät pelkästään faktapohjaisen uutisoinnin katoamiseen tai eri yhteisöjen jättämiseen uutisoinnin ulkopuolelle. Nämä ovat varmasti tärkeitä asioita. Ne eivät kuitenkaan kosketa niitä syvempiä epäilyksen lähteitä, joita monet kansalaiset tuntevat sosiaalista maailmaansa kohtaan. Toimittajat eivät ole suoraan vastuussa näiden edellytysten luomisesta. Mahdollisuus laajempaan ja kriittisempään julkisen palvelun raportointiin tulevaisuudessa edellyttää kuitenkin keinojen löytämistä sen käsittelemiseksi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.